Blogissa on ollut hiljaista. Jotenkin kirjoitettavaa on vähemmän - ehkä siksi, että olen myös tietoisesti pyrkinyt ajattelemaan lapsettomuutta vähemmän. Seuraan toisten blogeja edelleen päivittäin, mutta omaa sanottavaa elämäntilanteen junnatessa paikallaan on vähemmän.
Tänään haluaisin kuitenkin sanoa pari sanaa kontrollista. Tällaiselle kontrollifriikille kuin minä pelkkä asiasta puhuminen saa aikaan jonkinlaista ahdistusta: ai että minunko pitäisi osata hellittää, päästää irti?
Kontrollointi tuli minussa hyvin esiin taas viime viikonloppuna, kun meitä oli ilahduttamassa yksivuotiaan kummityttömme lisäksi rakas ystäväni oman lapsensa kanssa. Hiljaisessa dinkkuperheessä olikin yhtäkkiä kaksi taaperoa ja paljon ääntä, joka paikassa leluja, haisevia kakkavaippoja ja murusia lattioilla. Huomasin, että juuri se mistä eniten haaveilen saa myös kontrollifriikissä aikaan pientä pinnan kiristymistä. Ei hyvä - suurin unelmanihan on saada lapsia?
Ehkä tämä kaikki kiteytyy siihen, että jos jotain olen viimeisen vuoden aikana oppinut, se on se, että tiettyihin asioihin elämässä ihmisellä on hyvin vähän omaa valtaa. Se, että löytyykö rinnalle se oikea, onnistuuko saamaan juuri sen opiskelu- tai työpaikan jonka haluaisi, saako lapsia vai ei ja sitten jos saa, niin miten sopeutuu siihen, että oma koti ei olekaan enää tiptop ja omaa aikaa on hyvin vähän. Päätöksen näiden asioiden yrittämisestä, etsimisestä, niiden tavoittelusta voi kyllä tehdä, mutta se, että miksi toiset saavat lapsia ensimmäisellä yrittämällä ja toiset eivät kymmenen vuoden ja kymmenien tuhansien eurojen jälkeenkään on - minun mielestäni - täysin sattumanvaraista ja siksi niin epäreilua. Itse kun haluaisin kokea olevani oman elämäni ohjaksissa, mutta se on osoittautunut tässä vauvaprojektissa täysin mahdottomaksi.
Taistelin tuulimyllyjä vastaan pitkään. Pakkomielteisesti pidin kiinni tarpeesta saada oman lapsen ja ajattelin, että elämästäni ei tule mitään - minulla ei ole mitään merkitystä - jos en sitä lasta saa. Mutta kun elämä lyö tarpeeksi monta kertaa polvilleen, sitä havahtuu siihen, että sattuu paljon enemmän, jos pyrkii hallitsemaan hallitsematonta. Joten annan olla.
Irtipäästämisen tunne on ollut vapauttava. Vaikka negatiivinen pohjavire ja lapsettomuuden suru kulkevat edelleen mukana, löydän jokaisesta päivästä iloa, nautin siitä, että saan olla terve ja elämässä on paljon sellaista, josta voin olla onnellinen. En luovuta, mutta olen oppinut hiljentämään kontrolloivan äänen pääni sisällä. Ihan lastu laineilla en edelleenkään halua olla - ja on paljon asioita, joihin voin edelleen vaikuttaa - mutta tietynlainen laissez-faire on oikein tervetullutta tässä vaiheessa elämää. Pieni viherpiiperö sisälläni uskoo jopa, että tämä voi olla yksi niistä, joita viisaammat kasvattaviksi kokemuksiksi kutsuvat.
Ettäkö jotain positiivista kolmessa keskenmenossa? Kuka olisi uskonut.
Tänään haluaisin kuitenkin sanoa pari sanaa kontrollista. Tällaiselle kontrollifriikille kuin minä pelkkä asiasta puhuminen saa aikaan jonkinlaista ahdistusta: ai että minunko pitäisi osata hellittää, päästää irti?
Kontrollointi tuli minussa hyvin esiin taas viime viikonloppuna, kun meitä oli ilahduttamassa yksivuotiaan kummityttömme lisäksi rakas ystäväni oman lapsensa kanssa. Hiljaisessa dinkkuperheessä olikin yhtäkkiä kaksi taaperoa ja paljon ääntä, joka paikassa leluja, haisevia kakkavaippoja ja murusia lattioilla. Huomasin, että juuri se mistä eniten haaveilen saa myös kontrollifriikissä aikaan pientä pinnan kiristymistä. Ei hyvä - suurin unelmanihan on saada lapsia?
Ehkä tämä kaikki kiteytyy siihen, että jos jotain olen viimeisen vuoden aikana oppinut, se on se, että tiettyihin asioihin elämässä ihmisellä on hyvin vähän omaa valtaa. Se, että löytyykö rinnalle se oikea, onnistuuko saamaan juuri sen opiskelu- tai työpaikan jonka haluaisi, saako lapsia vai ei ja sitten jos saa, niin miten sopeutuu siihen, että oma koti ei olekaan enää tiptop ja omaa aikaa on hyvin vähän. Päätöksen näiden asioiden yrittämisestä, etsimisestä, niiden tavoittelusta voi kyllä tehdä, mutta se, että miksi toiset saavat lapsia ensimmäisellä yrittämällä ja toiset eivät kymmenen vuoden ja kymmenien tuhansien eurojen jälkeenkään on - minun mielestäni - täysin sattumanvaraista ja siksi niin epäreilua. Itse kun haluaisin kokea olevani oman elämäni ohjaksissa, mutta se on osoittautunut tässä vauvaprojektissa täysin mahdottomaksi.
Taistelin tuulimyllyjä vastaan pitkään. Pakkomielteisesti pidin kiinni tarpeesta saada oman lapsen ja ajattelin, että elämästäni ei tule mitään - minulla ei ole mitään merkitystä - jos en sitä lasta saa. Mutta kun elämä lyö tarpeeksi monta kertaa polvilleen, sitä havahtuu siihen, että sattuu paljon enemmän, jos pyrkii hallitsemaan hallitsematonta. Joten annan olla.
Irtipäästämisen tunne on ollut vapauttava. Vaikka negatiivinen pohjavire ja lapsettomuuden suru kulkevat edelleen mukana, löydän jokaisesta päivästä iloa, nautin siitä, että saan olla terve ja elämässä on paljon sellaista, josta voin olla onnellinen. En luovuta, mutta olen oppinut hiljentämään kontrolloivan äänen pääni sisällä. Ihan lastu laineilla en edelleenkään halua olla - ja on paljon asioita, joihin voin edelleen vaikuttaa - mutta tietynlainen laissez-faire on oikein tervetullutta tässä vaiheessa elämää. Pieni viherpiiperö sisälläni uskoo jopa, että tämä voi olla yksi niistä, joita viisaammat kasvattaviksi kokemuksiksi kutsuvat.
Ettäkö jotain positiivista kolmessa keskenmenossa? Kuka olisi uskonut.
Kommentit
Lähetä kommentti