Otsikossa voisi yhtä hyvin lukea vol miljoona, siltä ainakin itsestä tuntuu. Olen kerran aiemminkin kirjoittanut kateudesta, mutta sata kertaa tässä välissä miettinyt sitä, tuntenut sitä ja rypenyt siinä ihan koko rahan edestä.
Kateudessa ja katkeruudessa on tunteina eroa ja tällä hetkellä pelkään eniten sitä, että minusta tulee katkera. Kateellinen olen joka tapauksessa, mutta katkeruus on sellaista epämääräistä, jatkuvaa vihan ja kaunan tunnetta koko elämää kohtaan - ja se myrkyttää helposti oman mielen, jos sille antaa liikaa valtaa.
Olen voinut tällä viikolla henkisesti yhä vain paremmin, välillä tuntuu jopa, että tarvitsin tällaisen suvantovaiheen kahden keskenmenon jälkeen. Olen itse asiassa tyytyväinen (what??) siihen, että en tullut heti ensimmäisestä hoitokierrosta raskaaksi, koska jatkuva pelko seuraavasta keskenmenosta olisi ollut todennäköisesti liian painava taakka jo valmiiksi toipuvan mielen kantaa. Odotan kyllä kärsimättömästi taas sitä, että tulisin raskaaksi ja pääsisin jälleen kerran jännittämään onnistumista (joka kerta ehkä siihen vähän vähemmän uskoen...), mutta tällä hetkellä tuntuu hyvältä, ettei tarvitse koko ajan pelätä, panikoida ja odottaa sitä kamalaa hetkeä, jolloin ultraava lääkäri toteaa, että kyllä tämä valitettavasti keskenmenolta näyttää.
Katkeraksi minut tekee kuitenkin toisten ihmisten raskaus-, vauva- ja yleisesti iloiset elämänuutiset. Haluaisin kai, että maailma lakkaisi pyörimästä, koska meitä kohtasi tällainen pomppu omalla tiellämme, mutta eihän se niin mene. Toiset ostavat taloja, menevät naimisiin, tulevat välittömästi raskaaksi, toteuttavat itseään ja yleisesti hehkuttavat sitä, miten hyvin elämässä menee. Tämä vain entisestään korostaa sitä, miten meillä ei juuri tällä hetkellä mene hyvin lapsirintamalla (muuten kyllä ja siitä jaksan olla joka päivä kiitollinen).
Eilen tuli viimeisin raskausuutinen. Juuri kun olin koko viikon keskittynyt täysin muihin asioihin (töihin, ystäviin, mieheen, elämään), tuhersinkin itkua autossa ja kirosin raskautuneen tuttavan alimpaan helvettiin. Kypsää? Ei. Järkevää? Ei todellakaan. Ymmärrettävää? Ehkä. Yhtä kaikki, tunsin jälleen kerran olevani maailman säälittävin ihminen, kun en pysty iloitsemaan toisten puolesta.
Tässäpä teille siis elämänviisaus.
Olenkin aina ollut sitä mieltä, että kaikenlaiset mietelauseet voisi työntää sinne, minne päivä ei paista ja tämä tyttö ei ainakaan lähde hyväksynnän tielle, ei ainakaan vielä. Valitsen vielä tällä hetkellä onnettoman olon, jos se tarkoittaa sitä, että olen valmis katsomaan nämä kortit loppuun saakka. To the bitter end.
Kateudessa ja katkeruudessa on tunteina eroa ja tällä hetkellä pelkään eniten sitä, että minusta tulee katkera. Kateellinen olen joka tapauksessa, mutta katkeruus on sellaista epämääräistä, jatkuvaa vihan ja kaunan tunnetta koko elämää kohtaan - ja se myrkyttää helposti oman mielen, jos sille antaa liikaa valtaa.
Olen voinut tällä viikolla henkisesti yhä vain paremmin, välillä tuntuu jopa, että tarvitsin tällaisen suvantovaiheen kahden keskenmenon jälkeen. Olen itse asiassa tyytyväinen (what??) siihen, että en tullut heti ensimmäisestä hoitokierrosta raskaaksi, koska jatkuva pelko seuraavasta keskenmenosta olisi ollut todennäköisesti liian painava taakka jo valmiiksi toipuvan mielen kantaa. Odotan kyllä kärsimättömästi taas sitä, että tulisin raskaaksi ja pääsisin jälleen kerran jännittämään onnistumista (joka kerta ehkä siihen vähän vähemmän uskoen...), mutta tällä hetkellä tuntuu hyvältä, ettei tarvitse koko ajan pelätä, panikoida ja odottaa sitä kamalaa hetkeä, jolloin ultraava lääkäri toteaa, että kyllä tämä valitettavasti keskenmenolta näyttää.
Katkeraksi minut tekee kuitenkin toisten ihmisten raskaus-, vauva- ja yleisesti iloiset elämänuutiset. Haluaisin kai, että maailma lakkaisi pyörimästä, koska meitä kohtasi tällainen pomppu omalla tiellämme, mutta eihän se niin mene. Toiset ostavat taloja, menevät naimisiin, tulevat välittömästi raskaaksi, toteuttavat itseään ja yleisesti hehkuttavat sitä, miten hyvin elämässä menee. Tämä vain entisestään korostaa sitä, miten meillä ei juuri tällä hetkellä mene hyvin lapsirintamalla (muuten kyllä ja siitä jaksan olla joka päivä kiitollinen).
Eilen tuli viimeisin raskausuutinen. Juuri kun olin koko viikon keskittynyt täysin muihin asioihin (töihin, ystäviin, mieheen, elämään), tuhersinkin itkua autossa ja kirosin raskautuneen tuttavan alimpaan helvettiin. Kypsää? Ei. Järkevää? Ei todellakaan. Ymmärrettävää? Ehkä. Yhtä kaikki, tunsin jälleen kerran olevani maailman säälittävin ihminen, kun en pysty iloitsemaan toisten puolesta.
Tässäpä teille siis elämänviisaus.
Olenkin aina ollut sitä mieltä, että kaikenlaiset mietelauseet voisi työntää sinne, minne päivä ei paista ja tämä tyttö ei ainakaan lähde hyväksynnän tielle, ei ainakaan vielä. Valitsen vielä tällä hetkellä onnettoman olon, jos se tarkoittaa sitä, että olen valmis katsomaan nämä kortit loppuun saakka. To the bitter end.
Kommentit
Lähetä kommentti