Keskenään

Perjantaiaamuna tikkuun ilmestyi kaksi viivaa. Toinen vahva, toinen aivan hennonhento ja ohuenohut, lähes läpikuultava. Paniikkihan siinä iski. Siis mitä, olenko taas raskaana? Mikään yllätys raskaus ei tietenkään olisi, koska hoidoissa ollaan, mutta nytkö jo, heti toisesta yrityskierrosta? Mahdollista raskautta enemmän paniikkia aiheutti viivan ohuus. Kertooko olematon viiva nyt siitä, että hedelmöittynyt munasolu yritti kiinnittyä, mutta ei kunnolla onnistunut? Olenko sittenkään raskaana? Tein tänä aamuna uuden testin. Vahvempi viiva, itse asiassa aivan selkeä ja tänään on "vasta" dpo 14. Pakko kai se on uskoa, että olen taas - jo kolmatta kertaa vajaan vuoden sisällä raskaana. Meille useita keskenmenoja kokeneille tästä ne piinapäivät vasta alkavat. Oireita on jonkun verran, väistämättä tarkkailen itseäni hullun lailla ja uskon koko ajan, että verenvuoto alkaa hetkenä minä hyvänsä. Kaiken kukkuraksi olen lähdössä tänään, ihan kohta viikon työreissulle ja testin olles...

Blogissa on ollut hiljaista. Se johtuu siitä, että omassa mielessä on ollut hiljaista. En jotenkin tiedä, miten tähän jatkuvaan lapsettomuuteen pitäisi suhtautua. Tällä hetkellä taidan yrittää aktiivisesti unohtaa koko asian. En halua olla enää stuck in a rut - jumittunut yhteen ja samaan virteen, joka ei muuksi tunnu muuttuvan. Sanoinkin eräälle ystävälleni viikonloppuna puhelimessa, että mitä vaikeampaa tämä lastenhankinta on, sitä vähemmän tunnun sitä enää haluavan, tai ainakin mietin jo muitakin vaihtoehtoja. Uskomatonta, mutta vuosi sitten halusin lapsen HETI, aivan välittömästi ja tällä hetkellä koko haave tuntuu jotenkin lapsellisen typerältä - minustako muka äiti? Pah. Maailma on ainakin sitä mieltä, että ei minusta äitiä helpolla tule ja vaikea alkaa tuntua jo liian vaikealta. Ehkä se on itsesuojeluvaistoa, mutta kun elämässä ei saa sitä mitä haluaa, mitä järkeä sitä on haluta koko ajan vain enemmän ja enemmän? Eikö siinä samalla säästä itseään, kun yrittää edes vähän pää...

Otsikossa voisi yhtä hyvin lukea vol miljoona, siltä ainakin itsestä tuntuu. Olen kerran aiemminkin kirjoittanut kateudesta, mutta sata kertaa tässä välissä miettinyt sitä, tuntenut sitä ja rypenyt siinä ihan koko rahan edestä. Kateudessa ja katkeruudessa on tunteina eroa ja tällä hetkellä pelkään eniten sitä, että minusta tulee katkera. Kateellinen olen joka tapauksessa, mutta katkeruus on sellaista epämääräistä, jatkuvaa vihan ja kaunan tunnetta koko elämää kohtaan - ja se myrkyttää helposti oman mielen, jos sille antaa liikaa valtaa. Olen voinut tällä viikolla henkisesti yhä vain paremmin, välillä tuntuu jopa, että tarvitsin tällaisen suvantovaiheen kahden keskenmenon jälkeen. Olen itse asiassa tyytyväinen (what??) siihen, että en tullut heti ensimmäisestä hoitokierrosta raskaaksi, koska jatkuva pelko seuraavasta keskenmenosta olisi ollut todennäköisesti liian painava taakka jo valmiiksi toipuvan mielen kantaa. Odotan kyllä kärsimättömästi taas sitä, että tulisin raskaaksi ja p...

Olen todella kärsimätön ihminen. Ja nyt en tarkoita mitään keskivertoa kärsimätöntä ihmistä vaan sellaista kaikkihetimullenyt tyyppiä, joka hermostuu odotellessa, että hidas tietokone tai televisio suostuu käynnistymään ja puhkuu kassajonossa pyhää vihaa kaikkia hidastelijoita kohtaan. On siis sanomattakin selvää, että keskenmenot ja lapsettomuus ovat olleet minulle pääosin helvettiä näiltä osin. Yksi ystäväni sanoi hyvin, että kaikki mikä lapsiin liittyy - raskauden odottaminen, vauvan odotus sitten kun raskaus alkaa, lastenkasvatus, teini-ikä - on maratonia, ei mikään sprintti. Ja näinhän se on. Lapsia ei voi pitää yhtenä projekteista, jotka aloitetaan ja viedään maaliin hetkessä. Paitsi että raskaus itse asiassa on aika lailla sellainen monille nykyihmisille - projekti, joka alkaa ja loppuu ja odotus siinä välissä sujuu, kun tietää, että jossain vaiheessa se on ohi. Keskenmenot eivät toimi samalla kaavalla. Keskenmenoissa pääsee pelamaan lautapeliä, jossa kaikki aloittavat sam...

Näin aurinkoisen viikonlopun alkaessa haluaisin puhua ystävistä.  Enkä pelkästään niistä parhaista, läheisimmistä tai pitkäaikaisimmista ystävistä vaan niistä, jotka löytävät toisensa niin hyvässä kuin pahassakin samanlaisesta elämäntilanteesta ja joista voi tulla pienillä sanoilla, lyhyillä viesteillä tai jopa pelkällä hymyllä uskomattoman tärkeitä. Puhun vertaistuesta. Halusin aloittaa tämän blogin tammikuussa siksi, että koin, että meidän lyhyellä mutta sitäkin ravisuttavammalla lapsettomuus- ja keskenmenopolulla olin vailla vertaistukea. Kaipasin hyvää ystävää, toista naista, joka olisi käynyt läpi saman kuin minä - tai jolla olisi ollut ymmärrystä edes polttavasta lapsenkaipuusta ja siihen liittyvästä surusta. Ystäväpiirissäni lapsettomuudesta ei oltu puhuttu ja vaikka olen avannut sanaisen arkkuni useita kertoja viimeisen vajaan vuoden aikana, edelleen koen olevani siinä aivan lähimmässä ystäväpiirissä yksin, erilaisessa elämäntilanteessa kuin muut. Siksi halusinkin san...

Vaikka lupailin  aikoinaan , etten missään nimessä haluaisi tehdä tästä lapsettomuusblogia, sellaiseksi tämä näyttää kuitenkin muodostuvan. Hulluahan se olisi väittää, etteivät keskenmenot kuulu lapsettomuuteen, mutta jotenkin kaksi kertaa melko lyhyellä aikavälillä raskautuneena halusin kai uskotella itselleni, että meitä ei voinut lokeroida tuohon lapsettomien joukkoon. Kyllä voi ja lokeroin jo itseni nyt sinne, koska viikot ja kuukaudet kuluvat ja mikään ei muutu. Viime postauksen kommentista sain kuitenkin idean valottaa vähän meidän historiaamme. Vauvanyritysmaailmassa 28-31 päivää on varmaan se keskiverto ajanjakso, johon kaikki hyvät, huonot, nujertavat ja häikäisevät tunteet liittyvät. Säännöllisesti kuukausi kuukaudelta naisella - ja miehellä - on mahdollisuus luoda uutta elämää ja saada hyviä tai huonoja uutisia. Kierto alkaa aina alusta ja mitä useampia yrityskuukausia on takana, sitä raskaammalta alkaa tuntua aina odottaa sitä tulevaa ovulaatiota, tulevia kuukautisia...

Lääkkeillä avustetun raskauden yrittämisen huonoin puoli on ne lääkkeet. Pettymysten jälkeen on herännyt taas uusi toivo siitä, että ehkä tämä on se kierto, kun tikkuun ilmestyy toinen viiva. Lapsettomuus ja keskenmenot ovat siitä jänniä ilmiöitä, että aina tulee se seuraava kierto ja seuraava kierto on aina uusi mahdollisuus. Toki ymmärrän, että pitkään jatkuneen lapsettomuuden jälkeen alkavat kuukautiset tuovat musertavan pettymyksen, mutta minulle henkilökohtaisesti ne tarkoittavat myös uutta mahdollisuutta yrittää (tämä on ehkä vielä lapsettomuuden alkumetreillä räpiköivän naisen puhetta, tulkaa kysymään tilannetta vuoden, kahden tai kolmen päästä jos olemme edelleen samassa pisteessä). En kuitenkaan pidä siitä, että alkukierrossa syödyt hormonit muuttavat minut - jo ennestään aika intensiivisen persoonan - melkoiseksi hormonihirviöksi. Milloin räjähdän miehelle, milloin menee hermot yhteen jos toiseen asiaan, välillä v****aa ankarasti. Mutta pahinta ovat yllättäen alkavat itku...