Olen pohtinut tällä viikolla paljon aikaa.
Tuntuu, että kevät tuli ainakin tänne pääkaupunkiseudulle ihan hetkessä ja todella aikaisin. Toisaalta en tiedä voiko kuluneesta talvesta käyttää edes kunnolla termiä talvi, mutta pimeyttä ja räntää ainakin riitti ihan tarpeeksi. Lisääntynyt auringon valo, valoisat aamut ennen töihin lähtöä ja aurinkoiset illat ovat herättäneet minussa monenlaisia tunteita. Olen saanut seurata jo kolmen vuodenajan vaihtumista vauvasta haaveillen, välillä raskaana ja välillä keskenmenoa läpikäyden ja nyt ympyrä sulkeutuu. Päällimmäinen tunne tällä hetkellä on suru - miten kauan minä joudun vielä odottamaan? Miten monta vuodenaikaa ehtii vielä vaihtua?
Tulin ensimmäisen kerran raskaaksi kesällä, keskellä helteisintä keskikesää ja sillä hetkellä odotin vain viileämpää syksyä ja tukalan olon helpottumista. Syksy toi kuitenkin mukanaan ensimmäisen keskenmenon ja valtavan shokin siitä, että kaikki ei päättynytkään suunnitellusti. Silloin kesällä ehdin jo miettiä maaliskuuta, alkavaa kevättä ja syntyvää vauvaa. Maaliskuu on tässä ja olemme edelleen lähtökuopissa. Syksy vaihtui talveksi, tulin uudestaan raskaaksi ja keskellä vuoden pimeintä aikaa jouduin jälleen läpikäymään keskenmenon ja sen mukanaan tuoman surun.
Nyt on sitten kevät. En ole raskaana, en alussa, en keskivaiheilla enkä viimeisilläni eikä meillä ole vastasyntynyttä tuhisijaa kotona. Suhtautumiseni aikaan on tällä hetkellä kaksijakoinen: toisaalta haluaisin kääntää kelloja taaksepäin pari-kolme vuotta ja käskeä näin jälkiviisaana meitä aloittamaan yrittämisen mahdollisimman aikaisin. Minua ahdistaa ajatus siitä, että vanhenen päivä päivältä, munasarjani hiipuvat hetki hetkeltä (vaikken mikään ikäloppu vielä olekaan) ja voi olla, että lasta ei meille monen vuoden jälkeenkään suoda. Pelkään odotuksen venyvän vuosien mittaiseksi - sellaiseksi, jossa vuodenajat seuraavat toisiaan ja elämä lipuu eteenpäin toivottomana. Toisaalta haluaisin kääntää kelloja eteenpäin. Haluaisin hypätä koko tämän raskaan elämänvaiheen yli sinne toiselle puolelle. Sille puolelle, jossa voisin katsella kulunutta elämää ja sanoa, että silloin oli rankkaa, mutta ne ajat ovat jo takanapäin. Kävi miten kävi, olisimme jo käyneet läpi tämän vaiheen elämää ja tyytyneet tai iloinneet lopputuloksesta, oli se sitten millainen tahansa.
Mutta surun läpi on vain kuljettava. Se on pilkottava pieniin palasiin, otettava pala kerrallaan ja ajateltava, että nämä ajat ovat nyt. Huominen on huomenna ja sitä ei osaa kukaan ennustaa. Kärsivällisyyttä se vaatii, voimia ja kestävyyttä. Vaikkei keskenmeno ja lapsettomuus joka hetki mielessä enää olekaan, se on tuonut elämään surullisen pohjavireen, josta ei pääse irti, vaikka kuinka yrittäisi. Ikään kuin ihmisellä olisi iso kimpale toivoa ja siitä toivosta on nakerrettu sen verran suuria palasia viimeisen vuoden aikana, että olo ei voi koskaan enää palata samanlaiseksi, viattomuus on käytetty loppuun.
Ja kaiken aikaa kello tikittää.
Tuntuu, että kevät tuli ainakin tänne pääkaupunkiseudulle ihan hetkessä ja todella aikaisin. Toisaalta en tiedä voiko kuluneesta talvesta käyttää edes kunnolla termiä talvi, mutta pimeyttä ja räntää ainakin riitti ihan tarpeeksi. Lisääntynyt auringon valo, valoisat aamut ennen töihin lähtöä ja aurinkoiset illat ovat herättäneet minussa monenlaisia tunteita. Olen saanut seurata jo kolmen vuodenajan vaihtumista vauvasta haaveillen, välillä raskaana ja välillä keskenmenoa läpikäyden ja nyt ympyrä sulkeutuu. Päällimmäinen tunne tällä hetkellä on suru - miten kauan minä joudun vielä odottamaan? Miten monta vuodenaikaa ehtii vielä vaihtua?
Tulin ensimmäisen kerran raskaaksi kesällä, keskellä helteisintä keskikesää ja sillä hetkellä odotin vain viileämpää syksyä ja tukalan olon helpottumista. Syksy toi kuitenkin mukanaan ensimmäisen keskenmenon ja valtavan shokin siitä, että kaikki ei päättynytkään suunnitellusti. Silloin kesällä ehdin jo miettiä maaliskuuta, alkavaa kevättä ja syntyvää vauvaa. Maaliskuu on tässä ja olemme edelleen lähtökuopissa. Syksy vaihtui talveksi, tulin uudestaan raskaaksi ja keskellä vuoden pimeintä aikaa jouduin jälleen läpikäymään keskenmenon ja sen mukanaan tuoman surun.
Nyt on sitten kevät. En ole raskaana, en alussa, en keskivaiheilla enkä viimeisilläni eikä meillä ole vastasyntynyttä tuhisijaa kotona. Suhtautumiseni aikaan on tällä hetkellä kaksijakoinen: toisaalta haluaisin kääntää kelloja taaksepäin pari-kolme vuotta ja käskeä näin jälkiviisaana meitä aloittamaan yrittämisen mahdollisimman aikaisin. Minua ahdistaa ajatus siitä, että vanhenen päivä päivältä, munasarjani hiipuvat hetki hetkeltä (vaikken mikään ikäloppu vielä olekaan) ja voi olla, että lasta ei meille monen vuoden jälkeenkään suoda. Pelkään odotuksen venyvän vuosien mittaiseksi - sellaiseksi, jossa vuodenajat seuraavat toisiaan ja elämä lipuu eteenpäin toivottomana. Toisaalta haluaisin kääntää kelloja eteenpäin. Haluaisin hypätä koko tämän raskaan elämänvaiheen yli sinne toiselle puolelle. Sille puolelle, jossa voisin katsella kulunutta elämää ja sanoa, että silloin oli rankkaa, mutta ne ajat ovat jo takanapäin. Kävi miten kävi, olisimme jo käyneet läpi tämän vaiheen elämää ja tyytyneet tai iloinneet lopputuloksesta, oli se sitten millainen tahansa.
Mutta surun läpi on vain kuljettava. Se on pilkottava pieniin palasiin, otettava pala kerrallaan ja ajateltava, että nämä ajat ovat nyt. Huominen on huomenna ja sitä ei osaa kukaan ennustaa. Kärsivällisyyttä se vaatii, voimia ja kestävyyttä. Vaikkei keskenmeno ja lapsettomuus joka hetki mielessä enää olekaan, se on tuonut elämään surullisen pohjavireen, josta ei pääse irti, vaikka kuinka yrittäisi. Ikään kuin ihmisellä olisi iso kimpale toivoa ja siitä toivosta on nakerrettu sen verran suuria palasia viimeisen vuoden aikana, että olo ei voi koskaan enää palata samanlaiseksi, viattomuus on käytetty loppuun.
Ja kaiken aikaa kello tikittää.
Kommentit
Lähetä kommentti