Keskenään

Kävin eilen tällä haavaa viimeistä kertaa neuvolapsykologilla.  Olin itse tehnyt negatiivisen raskaustestin jälkeen sen päätöksen, että lopetan psykologikäynnit. Nyt, kun tammikuun keskenmeno ei täytä ajatuksia joka päivä, en näe enää tarvetta "viedä" aikoja muilta akuutimmin avun tarpeessa olevilta äideiltä tai äidiksi haluavilta. Viimeinen psykologikäynti oli jälleen kerran ihana: olo tuntui keveältä ja sanoinkin psykologille, että tuntuu kuin olisin noussut pintaan hengittämään hyvin hyvin pitkän ajan jälkeen. Viikko viikolta vanha minäni on tehnyt paluuta - ja nyt vasta huomaan miten rankan aallokon läpi olen käynyt. Korkeat huiput positiivisten raskaustestien aikaan olivat korkeita, samoin hyvät uutiset varhaisultrissa. Ihan vastaavasti aallonpohjat olivat matalista matalimpia, pohjalle tiputtiin niin hetkessä, etten aina edes tajunnut, missä mentiin. Vasta nyt tuntuu, että olen räpiköinyt rannalle ja väsymys iskee hyökyaallon lailla: kävikö tämä kaikki meille ihan o...

Tein eilen kaikessa hiljaisuudessa negatiivisen raskaustestin. Lapsettomuustutkimukset ja -hoidot olivat siinä pisteessä, että oli aika tsekata olisiko jotain tulosta tullut. No eipä ollut, mutta enpä kovasti odottanutkaan, kun oireita oli tuskin ollenkaan. Nyt ruma lapsettomuuspelkopeikko nostaa taas päätään, sillä naurettavaahan se on, että onnistuimme kaksi (!) kertaa raskautumaan itsestään ilman apuja, mutta nyt kun metsästetään sitä niin sanottua laadukasta munasolua, tulos on negatiivinen. Edessä on toki uusia yrityskiertoja - ei kuitenkaan kovin montaa, koska lääkärin sanoin "ovulaation induktio toimii nopeasti jos on toimiakseen" ja en jaksaisi nyt millään asennoitua siihen, että keskenmenojen lisäksi me joudumme pelkäämään sitä, etten enää tulisikaan raskaaksi tai edessä olisi ne rankemmat lapsettomuushoidot. Entä, jos minusta ei löydy yhtään laadukasta munasolua ja ne hitaat, surkeat, jo valmiiksi tuhoontuomitut munasolut vain ärsyyntyvät siitä, kun niitä fiksump...

Luvassa on semi-katkeraa tilitystä, joten jos olet sitä mieltä, että ihmisiä ei saa a) arvostella, b) laittaa elintapoihin liittyen minkäänlaiseen järjestykseen tai c) koskaan verrata, en suosittele lukemaan pidemmälle. Olimme tänä viikonloppuna Tallinnassa (ties kuinka mones kerta, mutta kaupunki on kiva, ruoka on hyvää ja vanhassa kaupungissa kävellessä tulee aina sellainen fiilis kuin olisi vähän kauempanakin ulkomailla - miinus joka paikassa vastaan kävelevät suomituristit) . Tallinnan matkailussa kamalinta ovat hands down laivamatkat sinne ja takaisin. Perjantain meno oli ihan ok, nopea shuttle ja parissa tunnissa perillä. Matkalla tuntui olevan pääosin virolaisia työmatkalaisia tai suomalaisia perheitä matkalla viikonlopun viettoon Viroon, joten pahimmilta känniääliöiltä vältyttiin. Tämän päivän kotimatka oli sitten toinen juttu. Sunnuntai-iltapäivän laiva oli täynnä humalaisia, kovaäänisiä ja kaikin puolin rasittavia suomalaisia. Katseltiin siinä aikamme, kun ihmiset kulkiva...

Jokainen lapsettomuudesta tai lapsiin liittyvästä surusta kärsivä tietää tunteen, kun riittää. Tulee vain sellainen olo, että tämän on loputtava. Nyt. Heti. En jaksa enää rypeä sekuntiakaan siinä, miten surkeaa minun elämäni on (ja miten hehkeältä juuri sillä hetkellä kaikkien muiden elämä vaikuttaa). Samalla sekunnilla tulee sellainen olo, että tarvitsen jotain muuta ajateltavaa. Minä kutsun tätä nimellä korviketekeminen. Toki joillekin korviketekeminen tarkoittaa ihan oikeaa vauvankorviketta, yleensä siis jotain koiran-/kissanpentua/kilpikonnaa/akvaariota you name it. Korviketekemisen idea on harhauttaa ajatuksia pois lapsettomuuden kivusta - siitä, että vauvan aika olisi ollut nyt, mutta kun ei tullutkaan vauvaa, niin tuli jotain muuta. Veikkaan, että isot elämänmuutokset saavat usein alkunsa lapsettomuuden kokemuksen myllerryksessä. Uusi koti, laihdutus, kuntoiluharrastuksen aloittaminen, uusi työpaikka tai jopa uusi parisuhde keksitään sopivasti korvaamaan vauva...

Olen pohtinut tällä viikolla paljon aikaa.  Tuntuu, että kevät tuli ainakin tänne pääkaupunkiseudulle ihan hetkessä ja todella aikaisin. Toisaalta en tiedä voiko kuluneesta talvesta käyttää edes kunnolla termiä talvi, mutta pimeyttä ja räntää ainakin riitti ihan tarpeeksi. Lisääntynyt auringon valo, valoisat aamut ennen töihin lähtöä ja aurinkoiset illat ovat herättäneet minussa monenlaisia tunteita. Olen saanut seurata jo kolmen vuodenajan vaihtumista vauvasta haaveillen, välillä raskaana ja välillä keskenmenoa läpikäyden ja nyt ympyrä sulkeutuu. Päällimmäinen tunne tällä hetkellä on suru - miten kauan minä joudun vielä odottamaan? Miten monta vuodenaikaa ehtii vielä vaihtua? Tulin ensimmäisen kerran raskaaksi kesällä, keskellä helteisintä keskikesää ja sillä hetkellä odotin vain viileämpää syksyä ja tukalan olon helpottumista. Syksy toi kuitenkin mukanaan ensimmäisen keskenmenon ja valtavan shokin siitä, että kaikki ei päättynytkään suunnitellusti. Silloin kesällä ehdin jo mi...

Elämä on joskus yksinkertaista ja sitten joskus niin hemmetin monimutkaista. Kävin tänään neuvolapsykologilla. Puolitoista tuntia vuodatusta siitä, miten vaikeaa välillä on ja sitten taas helppoa. Aurinko paistaa, minä olen terve, minulla on ihana mies ja kaunis koti. Mutta ei vauvaa. Eikä kovin hyvin toimivia munasarjojakaan.  Silloin sitä kaipaa yksinkertaisia asioita. Höyryävää kahvikuppia, tekstaria kaverilta, illalla odottavaa hyvää tv-sarjaa. Elämän pienet ilot on kaivettava vaikeina aikoina hyvinkin pienestä, mutta toisaalta niitä näkee myös enemmän joka puolella. Itkun jälkeen syvältä kumpuava nauru puhdistaa, parantaa ja vie eteenpäin. Sanoinkin psykologille, että keskenmenojen tahrima elämä on saanut silmäni myös tavallaan aukeamaan. Kun ollaan ihmisyyden ja äitiyden ydinkysymyksissä, joutuu pohtimaan omaa minuutta ja identiteettiä ihan uudella tavalla. Ehkä minusta tällä keskenmenotiellä tulee vielä se ihminen, joka minusta on tarkoitus tulla. Tässäpä teille rakkaa...

Eilisen naistenpäivän kunniaksi ajattelin kirjoittaa siitä toisesta puoliskosta, vauvasta haaveilevasta miehestä. Parisuhde joutuu lapsettomuuden ja keskenmenojen kohdatessa aivan uuteen testiin. Olen tarkoituksella keskittynyt aiemmin vain rypemään omassa surussani, mutta meitähän on tässä matkalla kaksi. Käsi kädessä kuljetaan, mutta tulee myös päiviä, jolloin välillä tekisi mieli vain päästää irti – kun ei se toinen vain ymmärrä! Lapsettomuuden kokemus on erilainen miehelle ja naiselle jo pelkästään fyysisistä syistä ja keskenmenot ne vasta naisten maailmasta ovatkin. Miehelle tuleva vauva on vain mielikuva, viiva tikussa pelkkä viiva ja alkuraskauden oireita mies voi tuskin edes käsittää: eihän se vielä näy minnekään. Nainen joutuu myös käymään läpi kaikki lapsettomuustutkimusten ja keskenmenojen jälkiseurausten surkeat puolet (käsi pystyyn kuinka moni ei jaksaisi enää levittää haarojaan yhdellekään lääkärille?), mies voi vain seistä vieressä ja yrittää tukea. Don’t get me ...

Kaikki tuntuvat olen kuumeessa ja se sai minut pohtimaan hieman toisenlaista kuumetta. Nimittäin yllättävää/vähitellen hiipinyttä/vuosia jatkunutta tarvetta saada vauva. Olen keskustellut asiasta paljonkin ystävieni kanssa. Meitä on moneksi: on niitä, jotka eivät ole vielä koskaan kuumeilleet ja hieman jo huolissaan pohtivat, että tuleekohan sitä vauvakuumetta koskaan. Sitten on niitä, joille asia on positiivisen neutraali - lapsia kyllä halutaan ja niitä voi olla jo hankinnassa (vaikkei lapsia koskaan vain hankita , niitä saadaan !) tai jopa saatu, mutta mitään palavaa tarvetta saada lapsi justhetimullenyt ei ole koskaan tullut. Ja sitten on minä ja minun kaltaiset. Me, jotka olemme halunneet lasta teini-iästä, jotka suunnittelimme tulevien lastemme nimiä jo ennen kuin tiesimme lasten isästä mitään ja joiden ajatuksissa lapset ovat automaattinen ja tarpeellinen osa aikuisuutta. Keskenmenokokemukseni tuntuvat entistä riipaisevimmilta, kun mietin sitä siitä näkökulmasta, että olen ...

En ole halunnut kirjoittaa tänne aiemmin kateudesta. Koen, että se on tunteena hyvin ruma, ällöttävä jopa ja kateellinen ihminen on kaikkea muuta kuin kaunis.  Minun täysin kesken oleva matkani äidiksi on ollut kuitenkin kateutta täynnä. Se on osa persoonaani - vertailen itseäni muihin ja minun on usein vaikea olla onnellinen kaikesta siitä, mitä minulla jo on. Tämä oli tilanne jo ennen keskenmenokokemuksia ja valitettavasti tämän vuoden kriisit ovat vahvistaneet tätä epämiellyttävää puolta minussa entisestään. Tiedän, että moni asia elämässäni on täysin kunnossa: olen perusterve, minulla on hyvä koulutus ja sitä vastaava työ, olen löytänyt elämääni miehen, jonka kanssa haluan jakaa hyvät ja huonot päivät ja jonka kanssa haluan niitä lapsia saada. Minulla on ihania ystäviä, saan harrastaa ja nauttia elämästä esimerkiksi matkustellen. On niin paljon kiitollisuuden aiheita ja silti tuntuu, että monesti en näe muuta kuin sen ruohon siellä aidan toisella puolella - ja aina se on vihr...