Luin tämän päivän MeNaisista Satu Taiveahon ja Antti Kaikkosen raskaasta lapsettomuustaustasta. Olkoon kukin heistä ja heidän julkisuudessa näistä asioista puhumisesta mitä mieltä haluaa, aloin kuitenkin miettimään sitä, kuka lapsettoman ihmisen tai pariskunnan määrittää.
Lääketiede määrittelee lapsettomuuden siten, että jos pari ei yrityksistä huolimatta tule vuoden sisällä raskaaksi, heitä voidaan kutsua tahattomasti lapsettomiksi. Mehän emme tällä määritelmällä kuulu siihen kategoriaan, kun olemme onnistuneet tulemaan raskaaksi jopa kaksi kertaa viimeisen vuoden aikana.
Ei meillä kuitenkaan sitä lasta ole.
Aika lapsettomaksi sitä itsensä siis tuntee ja koen kärsiväni tästä tilanteesta suunnattomasti. Yhden tai useamman keskenmenon kokeneet naiset tippuvat eräänlaiseen välitilaan. Sitä heiluu siinä kahden hyvin erilaisen lapsia haluavan naistyypin välissä: toisessa ääripäässä on se helposti raskaaksi tuleva nainen, joka alusta asti uskoo kaiken menevän hyvin (ja kaikkihan menee näillä naisilla aina hyvin) ja joka pystyy suunnittelemaan lapsiluvun ja lasten ikäerot.
Nämä taitavat olla niitä naisia, joista Hesari kirjoittaa ja joiden ajatusmaailmaan minun on hyvin vaikea päästä.
Toisessa ääripäässä ovat ne naiset, jotka vuosi ja hoito toisensa jälkeen pettyvät, itkevät ja menettävät täysin uskonsa siihen, että ihmiskeho voisi tuottaa uutta elämää.
Sitten ollaan me. Hetken kuulun siihen odottajien joukkoon, pystyn keskustelemaan alkuraskauden pahoinvoinnista ja väsymyksestä oman kokemuksen kautta, mutta koskaan en tunnu pääsevän sen tietyn rajan yli. Siinä vaiheessa, kun pahoinvointi helpottaa ja vatsan pitäisi alkaa kasvaa, minä saan kuulla sydämen sykkeen hiljenneen ja tiedän jo mitä odottaa: hetkessä minusta tulee taas minä, ei-kenenkään-äiti.
Nyt, kun kohta tulee vuosi siitä, kun lapsi olisi ollut tervetullut ja kahden kuukauden päässä häämöttää ensimmäisen raskautemme laskettu aika, koen meidän kuuluvan lapsettomien surulliseen joukkoon. Pahalta se tuntuu ja silti jotenkin arvasin, että näinhän tässä saattaa käydä. Kuvittelin vain aina, että kun onnistun saamaan sen plussan siihen raskaustestiin, se riittäisi, mutta elämällä on kyky vetäistä matto jalkojen alta useamminkin kuin kerran.
PS. Palasin tänään töihin. Mitä sanoa kollegoille, jotka toivottavat minut iloisesti tervetulleeksi takaisin töihin ja kyselevät, että olinko pahastikin sairaana, kun olin niin monta päivää poissa? Tyydyin vastaamaan, että kyllä, sairaana oltiin. Sairautta kai se on sekin, että suree menetettyjä unelmia ja särkyneitä haaveita. Huomenna kutsuu neuvolapsykologin vastaanotto, elämäni ensimmäinen sellainen.
Lääketiede määrittelee lapsettomuuden siten, että jos pari ei yrityksistä huolimatta tule vuoden sisällä raskaaksi, heitä voidaan kutsua tahattomasti lapsettomiksi. Mehän emme tällä määritelmällä kuulu siihen kategoriaan, kun olemme onnistuneet tulemaan raskaaksi jopa kaksi kertaa viimeisen vuoden aikana.
Ei meillä kuitenkaan sitä lasta ole.
Aika lapsettomaksi sitä itsensä siis tuntee ja koen kärsiväni tästä tilanteesta suunnattomasti. Yhden tai useamman keskenmenon kokeneet naiset tippuvat eräänlaiseen välitilaan. Sitä heiluu siinä kahden hyvin erilaisen lapsia haluavan naistyypin välissä: toisessa ääripäässä on se helposti raskaaksi tuleva nainen, joka alusta asti uskoo kaiken menevän hyvin (ja kaikkihan menee näillä naisilla aina hyvin) ja joka pystyy suunnittelemaan lapsiluvun ja lasten ikäerot.
Nämä taitavat olla niitä naisia, joista Hesari kirjoittaa ja joiden ajatusmaailmaan minun on hyvin vaikea päästä.
Toisessa ääripäässä ovat ne naiset, jotka vuosi ja hoito toisensa jälkeen pettyvät, itkevät ja menettävät täysin uskonsa siihen, että ihmiskeho voisi tuottaa uutta elämää.
Sitten ollaan me. Hetken kuulun siihen odottajien joukkoon, pystyn keskustelemaan alkuraskauden pahoinvoinnista ja väsymyksestä oman kokemuksen kautta, mutta koskaan en tunnu pääsevän sen tietyn rajan yli. Siinä vaiheessa, kun pahoinvointi helpottaa ja vatsan pitäisi alkaa kasvaa, minä saan kuulla sydämen sykkeen hiljenneen ja tiedän jo mitä odottaa: hetkessä minusta tulee taas minä, ei-kenenkään-äiti.
Nyt, kun kohta tulee vuosi siitä, kun lapsi olisi ollut tervetullut ja kahden kuukauden päässä häämöttää ensimmäisen raskautemme laskettu aika, koen meidän kuuluvan lapsettomien surulliseen joukkoon. Pahalta se tuntuu ja silti jotenkin arvasin, että näinhän tässä saattaa käydä. Kuvittelin vain aina, että kun onnistun saamaan sen plussan siihen raskaustestiin, se riittäisi, mutta elämällä on kyky vetäistä matto jalkojen alta useamminkin kuin kerran.
PS. Palasin tänään töihin. Mitä sanoa kollegoille, jotka toivottavat minut iloisesti tervetulleeksi takaisin töihin ja kyselevät, että olinko pahastikin sairaana, kun olin niin monta päivää poissa? Tyydyin vastaamaan, että kyllä, sairaana oltiin. Sairautta kai se on sekin, että suree menetettyjä unelmia ja särkyneitä haaveita. Huomenna kutsuu neuvolapsykologin vastaanotto, elämäni ensimmäinen sellainen.
Kommentit
Lähetä kommentti