Keskenään

Piinapäivien sijaan on ollut aika ankeaa. Tai no valehtelen hiukan. Muuten elämässä menee itse asiassa todella hyvin, on monta asiaa olla onnellinen juuri nyt (ja ihana pieni 1v9kk-ikäinen poika on yksi niistä!). Mutta vauvaprojekti #2 polkee paikallaan. En ole jaksanut piinailla, koska jo viime viikon lopusta saakka on tuntunut siltä, että menkat saattaisivat alkaa hetkenä minä hyvänsä. Eilen ja tänään jomotus alaselässä ja nivusissa on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, etten jaksaisi edes testata. Mutta haluan lopettaa Terolutit heti, kun tiedän, että plussa ei ole enää mahdollinen, jotteivät ne ainakaan siirtäisi kuukautisten alkamista turhaan. Ajattelin kaivaa tikun esille huomisaamuna, virallinen testipäivä olisi vasta perjantaina, mutta kyllähän raskaus testissä huomenna näkyisi jos olisi näkyäkseen. Plussaan en usko sekuntiakaan. Mitään raskausoireita ei ole, kaikki menkkaoireet sen sijaan ovat: munasarjoihin sattuu, alaselkää särkee ja naama kukkii (yäk).   Totes...

Kävin keskiviikkona follikkeliultrassa, nyt jo kolmannen kerran. Gynekologi oli yltiöpäisen positiivinen. Kuulemma viime kierrossa muutamaa päivää ennen testipäivää saatu himmeä plussa lupaa hyvää, kohdun limakalvo näytti hyvältä (8mm kp 11) ja vielä varmuuden vuoksi se nesteultrattiin, jotta gynekologi olisi saanut häivytettyä epäilyksiäni mahdollisista sektion ja kaavintojen jälkeisistä kiinnikkeistä (niitä ei ollut). Vasemmalla puolella ollut munarakkula oli 24mm ja sain ohjeeksi ottaa Ovitrelle-irroituspiikin saman tien vielä ultrauksen jälkeen. Loppukiertoon sain Terolut-kuurin keltarauhasta tukemaan.  Perjantaina, kaksi päivää ultran jälkeen tuli ovulaatio, harvinaisen kipeä sellainen. Ja nyt sitten taas odotellaan. Laadittiin gynekologin kanssa sotasuunnitelma. Vielä toukokuussa kokeillaan yksi induktio, jos tästä kierrosta ei tärppää (miten lapsettomuuslääkäri jaksaa uskoa plussaan, kun minä en - oli taas aivan vakuuttunut, että sotasuunnitelmaa ei tarvita) ja kesäkuu...

Minut on vallannut tappiomieliala. Kaveripiirissä eletään (taas) vauvabuumia. Viimeisetkin lapsettomat kaverit joko odottavat esikoistaan tai ovat juuri saaneet vauvan ja toista lasta odottavat jo sellaiset ihmiset, jotka saivat esikoisen meidän jälkeen. Se tuntuu niin epäreilulta - mehän olisimme toivottaneet uuden raskauden tervetulleeksi jo viime kesänä, miksi ihmiset, jotka alkoivat pohtimaan raskautumista tämän vuoden puolella ovat jo raskaana ja minä edelleen en? Itkettää. Miksi minun pitää olla tällainen epäonnistuja? Miksi en onnistu missään äitiyteen liittyvässä: vauvanalut joko kuolevat kohtuuni tai sitten en tule raskaaksi. Synnyttämisessä ja imetyksessäkin epäonnistuin. Naiseuttani koetellaan jälleen; haluaisin olla kuten muutkin kunnon naiset, mutta kun en vain ole. Ja samalla olen alkanut pohtimaan sitä, että miten pitkälle ja miten pitkään itseään kannattaa kiusata. Kaikki lähti siitä, kun saimme torstaina miehen kanssa aikaan kunnon riidan. Minun ajatukseni ovat ...

Kuukautiset alkoivat sunnuntaina, päivän myöhässä. Todellinen jännitysnäytelmä tästä kierrosta melkein kehkeytyikin, kun viime torstaina, kolme päivää ennen virallista testipäivää, sain Clearbluen early detection -testiin aamun varhaisina tunteina haalean, mutta selvän toisen viivan. Piti ihan herättää mieskin tuota viivaa katsomaan ja voi kun hetken jo sydämessä iloisesti läikähti. Iltapäivällä testasin vähemmän herkällä testillä negatiivisen. Tiesin heti, että tuskin tässä raskaana ollaan. Kiirastorstain iltana olin työkavereiden kanssa ulkona syömässä ja ärsyttää, että käytin ison osan illasta sen pohtimiseen, että miten saisin kuohuviinilasia tyhjennettyä ilman, että oikeasti joisin siitä. Kaikenlaista hullua yksi haalea viiva saakaan aikaan. Perjantaiaamuna testi näytti taas tyhjää. Negatiivista. Lauantaina en enää edes testannut, nautin illalla usemmankin lasin viiniä ja sunnuntaina alkoivat kuukautiset, päivän myöhässä. Mitä sitten tässä kierrossa tapahtui? Ensin uskoin...