Vastasin neuvolassa raskausviikolla 14 kyllä kysymykseen, jossa tiedusteltiin halukkuuttani osallistua kotikaupunkimme ennaltaehkäisevään terapeuttiseen vauvaperhetyöhön. Tänään, 24. raskausviikon ensimmäisenä päivänä tapasin vauvaperhepsykologin ensimmäistä kertaa ja täytyy sanoa, että leimaantumisen pelosta huolimatta kannatti vastata terkkarin kysymykseen kyllä.
Neuvolan terveydenhoitaja tarjosi mahdollisuutta käydä juttelemassa raskauden aiheuttamista ja keskenmenojen jättämistä peloista, koska tiesi, että maaginen rv 12 raja ei välttämättä tarkoittaisikaan äkillistä mielenrauhaa. Oikeassa oli: pelot ovat vain muuttaneet muotoaan ja viikkojen vieriessä panokset kovenevat. Tuntuu, että tämän raskauden on pakko onnistua, koska ei kai mikään voi enää näin monen pelossa eletyn kuukauden jälkeen mennä pieleen? Paitsi että voi.
Ja juuri siksi olin halukas varaamaan ajan perhepsykologille, kun hän viime viikolla soitti ja tarjosi mahdollisuutta tulla juttelemaan. Sain ajan heti tälle päivälle ja matkustin kahdella bussilla kotikaupunkimme toiselle laidalle tapaamaan tätä kyseistä psykologia. Kävin keskenmenojen jälkeen viime keväänä neuvolapsykologilla ja koin sen todella hyödylliseksi tavaksi käsitellä menetyksiä. Silloin pääpaino oli senhetkisten surujen purkamisessa, tänään juteltiin jatkuvassa pelossa elämisestä.
Tuntuuhan se vähän hölmöltä mennä juttelemaan perhepsykologille nyt, kun kaikki on niin hyvin kuin vain olla voi, mutta pelko on ja pysyy ja kulkee mukana raskauden loppuun saakka. Lasken päiviä, viikkoja, kuukausia ja kuvittelen, että kaikki loppuu synnytykseen, vaikka siitähän se kaikki vasta alkaa. Koska himmailen jatkuvasti ("jos meille tulee vauva" kuuluu valitettavasti edelleen sanavarastooni), on olemassa riski, että en olekaan henkisesti yhtään valmis, kun (jos?) vauva tähän maailmaan tupsahtaa. Ja tätä alamme nyt käsittelemään psykologin kanssa.
Täytyy myöntää - en ehkä ollut varautunut näin intensiiviseen terapiamahdollisuuteen, tapaan psykologia nyt kevään ja kesän aikana kerran kahdessa viikossa, mutta toisaalta se tarjoaa (ilmaisen!) mahdollisuuden sanottaa ne irrationaaliset pelot, joita raskauden jatkumiseen edelleen liittyy. En pelkää ihan joka päivä, mutta vähintään joka viikko paniikki nostaa päätään tavalla tai toisella ja tuntuu, että miten kaikki voisi päättyä hyvin, kun aiemminkin raskauksiin on liittynyt pelkkää surua ja murhetta. Tällä hetkellä suurin huoli liittyy aina niihin hetkiin, kun en tunne vauvan liikkeitä. Päivittäin niitä tuntuu, mutta jo muutaman tunnin tauko voi aiheuttaa sydämentykytyksiä.
Tottakai pelkään, että tästä tulee meidän papereihin joku merkintä. Että nyt siellä lukee, että tuleva äiti on hullu ja isä etäinen (mies ei ole kiinnostunut terapiasuhteesta ja se hänelle sallittakoon) ja lastensuojeluviranomaiset odottavat ovella heti, kun vauva syntyy. Toisaalta minulle tarjottiin mahdollisuutta, johon tartuin vapaaehtoisesti ja koen, että jos onnistun jo raskausaikana luomaan psykologin avulla vahvemman suhteen syntyvään lapseen ja ymmärrän sen, että menetysten myötä olen alttiimpi erilaisille synnytyksen jälkeisille ongelmille (mainittakoon nyt sitten tässä vaikka synnytyksenjälkeinen masennus), ehkä se ihan oikeasti ehkäisee niiden syntyä ja pystyn nauttimaan vauva-ajasta ilman jatkuvaa menettämisenpelkoa.
Kovat on siis odotukset. Tästä se lähtee, terapia. Kuka olisi uskonut?
Neuvolan terveydenhoitaja tarjosi mahdollisuutta käydä juttelemassa raskauden aiheuttamista ja keskenmenojen jättämistä peloista, koska tiesi, että maaginen rv 12 raja ei välttämättä tarkoittaisikaan äkillistä mielenrauhaa. Oikeassa oli: pelot ovat vain muuttaneet muotoaan ja viikkojen vieriessä panokset kovenevat. Tuntuu, että tämän raskauden on pakko onnistua, koska ei kai mikään voi enää näin monen pelossa eletyn kuukauden jälkeen mennä pieleen? Paitsi että voi.
Ja juuri siksi olin halukas varaamaan ajan perhepsykologille, kun hän viime viikolla soitti ja tarjosi mahdollisuutta tulla juttelemaan. Sain ajan heti tälle päivälle ja matkustin kahdella bussilla kotikaupunkimme toiselle laidalle tapaamaan tätä kyseistä psykologia. Kävin keskenmenojen jälkeen viime keväänä neuvolapsykologilla ja koin sen todella hyödylliseksi tavaksi käsitellä menetyksiä. Silloin pääpaino oli senhetkisten surujen purkamisessa, tänään juteltiin jatkuvassa pelossa elämisestä.
Tuntuuhan se vähän hölmöltä mennä juttelemaan perhepsykologille nyt, kun kaikki on niin hyvin kuin vain olla voi, mutta pelko on ja pysyy ja kulkee mukana raskauden loppuun saakka. Lasken päiviä, viikkoja, kuukausia ja kuvittelen, että kaikki loppuu synnytykseen, vaikka siitähän se kaikki vasta alkaa. Koska himmailen jatkuvasti ("jos meille tulee vauva" kuuluu valitettavasti edelleen sanavarastooni), on olemassa riski, että en olekaan henkisesti yhtään valmis, kun (jos?) vauva tähän maailmaan tupsahtaa. Ja tätä alamme nyt käsittelemään psykologin kanssa.
Täytyy myöntää - en ehkä ollut varautunut näin intensiiviseen terapiamahdollisuuteen, tapaan psykologia nyt kevään ja kesän aikana kerran kahdessa viikossa, mutta toisaalta se tarjoaa (ilmaisen!) mahdollisuuden sanottaa ne irrationaaliset pelot, joita raskauden jatkumiseen edelleen liittyy. En pelkää ihan joka päivä, mutta vähintään joka viikko paniikki nostaa päätään tavalla tai toisella ja tuntuu, että miten kaikki voisi päättyä hyvin, kun aiemminkin raskauksiin on liittynyt pelkkää surua ja murhetta. Tällä hetkellä suurin huoli liittyy aina niihin hetkiin, kun en tunne vauvan liikkeitä. Päivittäin niitä tuntuu, mutta jo muutaman tunnin tauko voi aiheuttaa sydämentykytyksiä.
Tottakai pelkään, että tästä tulee meidän papereihin joku merkintä. Että nyt siellä lukee, että tuleva äiti on hullu ja isä etäinen (mies ei ole kiinnostunut terapiasuhteesta ja se hänelle sallittakoon) ja lastensuojeluviranomaiset odottavat ovella heti, kun vauva syntyy. Toisaalta minulle tarjottiin mahdollisuutta, johon tartuin vapaaehtoisesti ja koen, että jos onnistun jo raskausaikana luomaan psykologin avulla vahvemman suhteen syntyvään lapseen ja ymmärrän sen, että menetysten myötä olen alttiimpi erilaisille synnytyksen jälkeisille ongelmille (mainittakoon nyt sitten tässä vaikka synnytyksenjälkeinen masennus), ehkä se ihan oikeasti ehkäisee niiden syntyä ja pystyn nauttimaan vauva-ajasta ilman jatkuvaa menettämisenpelkoa.
Kovat on siis odotukset. Tästä se lähtee, terapia. Kuka olisi uskonut?
Hyvä! Omien pelkojensa käsittely ja kohtaaminen on vaikeaa, ja on hienoa, että sulla on siihen halu ja kyky.
VastaaPoistaRaskausajan peloista ehkä vielä selviäisin, koska raskaus kestää vain rajallisen ajan, mutta koska tiedän, että pelot voivat helposti siirtyä vauva-aikaan, pikkulapsiaikaan, nuoruusikään yms yms niin ajattelin, että pelon kierre olisi hyvä katkaista jo nyt.
Poista