Siirry pääsisältöön

Vuoden ensimmäinen

Lähdemme tänään reilun viikon lomalle, palaamme vasta ensi viikon sunnuntaina.

Lähdemme siitä huolimatta, että olen 11. viikolla raskaana neljännen kerran, pahoinvoiva JA minulla on poskiontelotulehdus, johon vedän neljättä päivää antibiootteja (okei, maanantaista asti jatkunut pahoinvointi helpotti tänä aamuna, en vedä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä tästä). 

Jos elämä on jotain vuonna 2015 opettanut niin sen, että suunnitelmia on turha tehdä. Tästä sain vilauksen jo syksyllä 2014, mutta vasta viime vuosi opetti toden teolla, että mikään ei ole varmaa paitsi se, että kaikki on epävarmaa. Tällaiselle kontrollifriikille omasta vaikutusvallasta luopuminen on varmasti ollut se suurin opetus: voin pyrkiä tekemään asiat haluamallani tavalla, mutta elämä vie minne vie ja tuo eteen kokemuksia, joihin ei aina pysty varautumaan.

Lähdemme tänään reissuun useammastakin syystä. En näe, että pystyn estämään neljättä keskenmenoa makaamalla kotona. En usko, että tulen yhtään sen onnellisemmaksi, jos perun jo kauan aikaa tehtyjä suunnitelmia vain siksi, että elämä pääsi tällä kertaa (toivottavasti) yllättämään positiivisesti. 

Blogi täyttää kohta vuoden. Alkuvuosi 2015 kesään saakka vei syvemmälle kaivoon kuin koskaan olisin osannut kuvitella. Toisaalta loppuvuosi 2015 tarjosi ihania asioita: uuden kodin, luomusti alkaneen neljännen raskauden ja useita hyviä uutisia ultrassa.

Ollaan siis onnellisia tänään ja panikoidaan tulevaa vasta, jos tai kun on sen aika. Siihen asti, so long ja mukavaa alkanutta vuotta 2016 kaikille! 

 

Kommentit

  1. Nautinnollista ja stressitöntä lomaa! <3

    VastaaPoista
  2. Hienoa, että lähdet reissuun nyt! Lapsen tai loppuraskauden kanssa matkaamisessa on omat haasteensa ;) ota paljon kuvia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin vaikea edelleen uskoa, että tästä voisi meille omaa vauvaa tulla, että en osaa ottaa lomaa yhtään tältä kantilta... :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heikosti positiivinen

Tänä viikonloppuna piti juoda paljon viiniä, laseittain, jopa pulloittain koska maanantaina on synttärit ja vaikka vanheneminen juuri nyt ahdistaa, toisaalta jos syy juhlaan löytyy, se kannattaa käyttää (yksi oppimistani elämänviisauksista keskenmenomatkalla). Eipä juotu.  Piti testata useammalla tikulla vielä tänään, koska perjantain testaan-nyt-että-voin-juoda-viiniä-vaikka-oireita-ei-ole testeistä toinen näytti negaa ja toinen positiivista. Ylimmäinen on PregCheckin, se on selvä plussa, vaikka menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna (tänään siis todennäköisesti joko 3+5 tai 3+6). ClearBlue on siitä ihana, että testin tulosta ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan alimpana oleva Apteekin Oma Raskaustesti on hyvin heikko positiivinen ja ahdistaa kovasti tällaista keskenmenoihin erikoistunutta naisihmistä. Ei varmaan lupaa raskauden jatkumisen kannalta hyvää, jos testi näyttää tuolta? Keskityn hengittämiseen. Täällä nimittäin ollaan. Jälleen kerran raskaana. Jo nel...

Rv 5+4: leikin loppu?

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta ...

Ensimmäinen erävoitto

Pelätty, odotettu, vihattu, kaivattu ja kamalalla kammolla odotushuoneessa manattu ultra oli tänään. Kaikki oli hyvin. Ainakin vielä. Vaikka  kolmannessa raskaudessa ei päästy edes näin pitkälle, että olisi nähty elävä sikiö, kahdella aiemmalla kerralla varhaisultrassa syke on löytynyt. Siksi en uskalla vielä juhlia, mutta onhan tämä nyt kuitenkin ensimmäinen hyvä uutinen pitkään aikaan. Jännitys kasvoi huippuunsa eilisen ja tämän aamun aikana ja myöhässä ollutta lääkäriä odotellessa sanoin jo miehelle, että haluan paeta ja lähteä vain kotiin. Että ei minusta ole tähän. Manasin koko vauvaprojektin alimpaan helvettiin ja mietin, että kuka hullu lähtee tähän näin monta kertaa.  Tutkimushuoneessa tärisin ja lähes itkin pelkästään siksi, että tiesin, mitä tuleman pitää (keskenmenoista seuranneesta ultrakammosta en taida päästä koskaan eroon), mutta hyvin pian lääkäri vain totesi, että kyllä täällä syke näkyy. Purskahdin saman tien itkuun. Ettäkö näin suuri onni on meitä tä...