Keskenään

Olen viime aikoina ollut aivan mykistynyt blogini ihanista lukijoista ja mahtavista kommenteista. Vaikka lääkäri on sanonut minulle ehkä sen seitsemän kertaa, että lähes joka kolmas kadulla vastaan kävelevä nainen on saanut tai tulee saamaan keskenmenon, minusta se on aina tuntunut säälittävältä yritykseltä lohduttaa tällaista luonnonoikkua. Ehkä en sitä kuitenkaan olekaan. Meitä on muitakin ja meitä on paljon. Yhden keskenmenon saaneita on paljon, kaksi keskenmenoa saaneita on jonkun verran ja kolme perättäistäkin keskenmenoa saaneita on yksi sadasta. Aiemmin ajattelin, että jo on p***a tuuri, kun sattuu siihen surkeaan yhteen prosenttiin, mutta ehkä minun pitäisi ajatella se niin, että tuhannesta suomalaisnaisesta yhdeksän naista minun lisäkseni kulkevat tällä samalla tiellä, itkevät kuukausi toisensa jälkeen samoja vessanpönttöön valuvia haaveita. Se on itse asiassa aika paljon se. Kiitos teille, jotka kuljette tätä matkaa kanssani, surette ja saatatte jopa saada rohkeutta kohdata...

Olen pohtinut paljon unelmia viime aikoina. Tuntuu, että ennen lapsettomuutta unelmat olivat enemmän tavoitteita, joihin pyrittiin ja vähemmän epämääräisiä haaveita, joista ei koskaan tuntunut tulevan mitään. Viimeinen vuosi on osoittanut, että taisin olla väärässä. Tavoitteita on turha itselleen asettaa, kun elämä ei suostu toimimaan suunnitelmien mukaan. Toukokuussa heti kolmannen keskenmenon jälkeen olin täysin hajalla henkisesti (fyysisestä puolesta ei kannata edes puhua...) ja kaipasin muutosta. Halusin repiä itseni täysin irti tästä maailmasta, tästä elämästä, jossa mikään ei tuntunut menevän niin kuin olin suunnitellut. Lapsettomuus oli viiltänyt syvän haavan siihen luottamukseen, että elämä kantaa. Ei se kantanut ja jonkun oli muututtava, koska vauvaa ei ollut tulossa sitä muutosta tuomaan. Laitoimme asunnon myyntiin. Oltiin haaveiltu uudesta kodista - rivitalosta, rauhallisemmasta asuinympäristöstä, omasta saunasta - jo pitempään, mutta esteenä tuntui olevan se, että eihän...

Vaikka viime postauksessa sanoinkin suhtautuvani tähän neljänteen yritykseen yllättävän positiivisesti, silti tuntuu, että taidan tehdä jo pohjimmiltani surutyötä luopumisen puolesta. Olen ollut viimeksi raskaana toukokuussa. Siitä on viisi kuukautta, melkein puoli vuotta. Kesä tuli, kesä meni ja mikään ei ole muuttunut. Me olemme edelleen kahdestaan enkä minä ole edes raskaana. Uskon, että neljäs raskaus varmasti alkaa vielä tavalla tai toisella, mutta lapsettomuuteen on jo niin tottunut, että ajatus siitä, että meille voisi ihan oikeasti joku päivä tulla lapsi tuntuu todella utopistiselta. Alan tottua uuteen minääni. Siihen naiseen, joka edelleen rakastaa (kummi)lapsia - jopa haaveilee lapsesta - mutta jolle ajatus omasta lapsesta on yhä epämääräisempi, haaleampi uni, haavekuva, ei todellisuutta. Alan tottua siihen, että keskityn nyt muihin asioihin, yritän löytää onnea jostain muualta kuin perhe-elämästä ja sen pakkomielteisestä toivomisesta. Alan tottua siihen, että meillä on m...

Käytiin eilen lääkärillä kuulemassa lopulliset tulokset. Ainoa puuttuva palanen oli tukostaipumustutkimukset, muuten lopputulos olikin odotettavissa. Lääkäri sanoi heti aluksi, että hänellä on yksi hyvä ja yksi huono uutinen. Se oli se yksi ja sama eli meissä ei ole mitään vikaa. Kaikki testit näyttivät normaaleilta eli tukostaipumuksestakaan ei ole kysymys, raskaudet alkavat PCO:sta huolimatta ja minussa (eikä miehessä) ole mitään nykylääketieteen menetelmillä todennettavissa olevaa selittävää syytä keskenmenoille. Samassa lääkäri totesi, että kun ei ole syytä, ei ole apukeinoa. Julkisella eivät lähde kokeileviin hoitoihin (niin kuin ajattelinkin), ehdotti ovulaation induktiota ensi vuoden puolella, jos kierrot ovat ihan mitä sattuu. Ovathan ne, mutta taitaa se ovulaatio pääosin kuitenkin tulla, vaikka tulisi sitten kp 30. Ei uutta länsi- eikä vauvarintamalla. Lääkäri korosti sitä, että voimme nyt itse miettiä jatkoa eli mitä jaksamme, mitä haluamme ja mihin olemme valmiita henki...

Tänään on kp 1. Kai. Menkat alkoivat eilen epämääräisellä tiputtelulla, mutta en laskisi sitä vielä ensimmäiseksi kiertopäiväksi. Ennen keskenmenoja uusi kierto ei koskaan alkanut tällä tavalla epämääräisesti tiputellen vaan aina saman tien. Ei tarvinnut miettiä, että ovatko nämä nyt menkat vai eivät. Myös vuodon vähyys on kahdella viime kerralla mietityttänyt. En voi sille mitään, että tulee väistämättä mieleen, että joko kolme kaavintaa ja yksi hysteroskopia ovat lopullisesti tuhonneet kohdun limakalvon - se kun tuntui olevan ainoa lisääntymisjärjestelmäni toimiva osa tässä PCO:n runtelemassa kehossa.  Kierto venyi 45 päivän mittaiseksi eikä johtanut raskauteen. En tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. On hyvin mahdollista, että raskaus ei ala enää yhtä helposti kuin aiemmin. Toisaalta voi olla, että tämä alkava on se kierto, kierto kun saamme neljännen kerran tikkuun positiivisen tuloksen. En ollut edes kovin pettynyt, kun en nyt raskautunut - liian hyvin taitaa olla mieless...