Siirry pääsisältöön

Viattomuuden loppu

Olen tainnut taas päästä vihavaiheeseen. Välillä itkettää edelleen yhtäkkiä ihan kamalasti, mutta päällimmäinen tunne on armoton vitutus.

Koko elämä tuntuu tällä hetkellä kamalan epäreilulta. Kaavinnasta on reilu viikko, olen päässyt käytännössä kipulääkkeistä eroon ja vuotokin loppui eilen. Fyysisesti tämä kolmas keskenmeno alkaa olla paketissa, mutta se tarkoittaa sitä, että nyt on viimeistään mietittävä jatkoa. Ja se jos joku saa veren kiehumaan.

Miksi meille piti käydä näin? Miksi elämä ei säästänyt meitä tältä? Miksi me joudumme miettimään vaihtoehtoja vanhemmuudelle? Miksi me joudumme pelkäämään sitä, että meistä ei koskaan tule äitiä ja isää? Miksi, miksi, miksi? Ja miksi helvetissä jotkut saavat lapsia sormia napsauttamalla, jopa täysin vahingossa? MIKSI?

Kuten huomaatte, vihaa on päässyt jälleen patoutumaan - siitä huolimatta, että puhun keskenmenoista edelleen lähes päivittäin. Tuntuu, että puhun kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella, koska elämä ilman puhetta on pelkkiä samaa rataa kiertäviä ajatuksia oman pään sisällä ja se jos mikä tekee hulluksi.

Eniten vituttaa kaikki. Mutta ehkä kaikista eniten se, että viimeistään nyt meiltä on ryövätty viimeinenkin usko siihen, että asioilla on tapana järjestyä. En ole aiemminkaan ollut mikään positiivisuuden perikuva, mutta kuitenkin edes jossain määrin sinnikäs ja elämänmyönteinen ihminen. Nyt tuntuu, että jäljellä ovat pelkät kuoret, luottamus elämään on mennyt ja en tiedä, miten tästä pitäisi jatkaa. Haluaisin edelleen lapsen - lapsettomuus tuntuu lähes fyysisenä kipuna kehossa - mutta pelkään neljättä keskenmenoa niin hirveästi, että pelkkä ajatuskin uuden raskauden yrittämisestä tuntuu mahdottomalta. 

Haluaisin kääntää kelloja puolitoista vuotta taaksepäin siihen aikaan, kun olin nuori ja viaton, onnellinen tuore rouva, jolla oli unelmia, elämäniloa ja luottamus siihen, että elämä kantaa. Elämä ei kanna, se heittää kerta toisensa jälkeen maahan, latistaa, nujertaa ja repii sydämen sykkivänä irti rinnasta. 

Jäljellä on enää raivokkaana sisällä kipunoiva viha. 

Kommentit

  1. Mä en tiedä mitä sanoisin :( tää on niin väärin teitä(kin) kohtaan. Ei näin pitäisi käydä. Haluaisin sanoa jotain oloa helpottavaa, mutta tiedän ettei semmoisia sanoja ole. Tiedä kuitenkin, että olet ajatuksissa! Voimia <3
    -Hemmiina

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heikosti positiivinen

Tänä viikonloppuna piti juoda paljon viiniä, laseittain, jopa pulloittain koska maanantaina on synttärit ja vaikka vanheneminen juuri nyt ahdistaa, toisaalta jos syy juhlaan löytyy, se kannattaa käyttää (yksi oppimistani elämänviisauksista keskenmenomatkalla). Eipä juotu.  Piti testata useammalla tikulla vielä tänään, koska perjantain testaan-nyt-että-voin-juoda-viiniä-vaikka-oireita-ei-ole testeistä toinen näytti negaa ja toinen positiivista. Ylimmäinen on PregCheckin, se on selvä plussa, vaikka menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna (tänään siis todennäköisesti joko 3+5 tai 3+6). ClearBlue on siitä ihana, että testin tulosta ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan alimpana oleva Apteekin Oma Raskaustesti on hyvin heikko positiivinen ja ahdistaa kovasti tällaista keskenmenoihin erikoistunutta naisihmistä. Ei varmaan lupaa raskauden jatkumisen kannalta hyvää, jos testi näyttää tuolta? Keskityn hengittämiseen. Täällä nimittäin ollaan. Jälleen kerran raskaana. Jo nel...

Rv 5+4: leikin loppu?

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta ...

Ensimmäinen erävoitto

Pelätty, odotettu, vihattu, kaivattu ja kamalalla kammolla odotushuoneessa manattu ultra oli tänään. Kaikki oli hyvin. Ainakin vielä. Vaikka  kolmannessa raskaudessa ei päästy edes näin pitkälle, että olisi nähty elävä sikiö, kahdella aiemmalla kerralla varhaisultrassa syke on löytynyt. Siksi en uskalla vielä juhlia, mutta onhan tämä nyt kuitenkin ensimmäinen hyvä uutinen pitkään aikaan. Jännitys kasvoi huippuunsa eilisen ja tämän aamun aikana ja myöhässä ollutta lääkäriä odotellessa sanoin jo miehelle, että haluan paeta ja lähteä vain kotiin. Että ei minusta ole tähän. Manasin koko vauvaprojektin alimpaan helvettiin ja mietin, että kuka hullu lähtee tähän näin monta kertaa.  Tutkimushuoneessa tärisin ja lähes itkin pelkästään siksi, että tiesin, mitä tuleman pitää (keskenmenoista seuranneesta ultrakammosta en taida päästä koskaan eroon), mutta hyvin pian lääkäri vain totesi, että kyllä täällä syke näkyy. Purskahdin saman tien itkuun. Ettäkö näin suuri onni on meitä tä...