Raskaus kahden keskenmenon jälkeen on aivan toista maata kuin ensimmäinen raskaus tai raskaus onnistuneiden raskauksien jälkeen.
Sanoisin melkein sitä välitila-raskaudeksi. Vaikka kaikki merkit ovat ilmassa: testi näyttää plussaa, menkat ovat myöhässä, oksettava olo on taas aamujen ilona ja rintoja pakottaa, en silti koe olevani raskaana. En sillä tavalla, että suunnittelisin jo aikaa sen jälkeen, kun vauva syntyy tai pohtisin sitä millaisia äitiysvaatteita haluaisin ostaa.
Raskaus keskenmenojen jälkeen mitataan päivissä, välillä jopa tunneissa. Jokainen vuodoton päivä on voitto, mutta koska minun keskenmenoni ovat olleet pääosin keskeytynyttä sorttia (tai vuoto on alkanut useita päiviä, jopa viikkoja sikiön kuoleman jälkeen), en usko vuodon puuttumisen olevan ainoa merkki hyvin etenevästä raskaudesta. Jatkuva epävarmuus kalvaa, sumentaa ajatukset ja synkistää mielen.
Kadehdin niitä naisia, jotka pystyvät katsomaan tulevaisuuteen luottavaisin mielin ja suunnittelemaan 6. raskausviikolla rattaiden ostoa, imetysliivejä tai vauvan kantokoppaa - nimistä puhumattakaan. Historia on opettanut, että minä teen suunnitelmia ensi jouluksi - hyvin vauva-arkeen sopimattomia suunnitelmia I might add - ja vastasin viime viikon työreissulla vuoden päähän olevaan vastaavaan tilaisuuskutsuun kyllä, koska en vain voi uskoa, että olisin vuoden päästä äitiyslomalla. Jos (ja kun?) keskenmeno tulee, meillä on Thaimaan-loma suunniteltuna ja ensi kevään työreissu buukattuna. Niin on vain helpompi jatkaa elämää musertavien uutisten jälkeen.
Pessimisti ei pety. Kilpikonnavauhtia eteenpäin. Mutta silti pelkään, että toivo on taas herännyt ja toivo voidaan minulta aina ryöstää pois. Haluaisin olla positiivisin ja luottavaisin mielin, mutta en halua (*polkee jalkaa lattiaan kuin uhmaikäinen kaksivuotias), en halua enää pettyä, en kertaakaan.
Voitaisiinko nyt vain sopia, että tällä kertaa kaikki menisi hyvin??
Sanoisin melkein sitä välitila-raskaudeksi. Vaikka kaikki merkit ovat ilmassa: testi näyttää plussaa, menkat ovat myöhässä, oksettava olo on taas aamujen ilona ja rintoja pakottaa, en silti koe olevani raskaana. En sillä tavalla, että suunnittelisin jo aikaa sen jälkeen, kun vauva syntyy tai pohtisin sitä millaisia äitiysvaatteita haluaisin ostaa.
Raskaus keskenmenojen jälkeen mitataan päivissä, välillä jopa tunneissa. Jokainen vuodoton päivä on voitto, mutta koska minun keskenmenoni ovat olleet pääosin keskeytynyttä sorttia (tai vuoto on alkanut useita päiviä, jopa viikkoja sikiön kuoleman jälkeen), en usko vuodon puuttumisen olevan ainoa merkki hyvin etenevästä raskaudesta. Jatkuva epävarmuus kalvaa, sumentaa ajatukset ja synkistää mielen.
Kadehdin niitä naisia, jotka pystyvät katsomaan tulevaisuuteen luottavaisin mielin ja suunnittelemaan 6. raskausviikolla rattaiden ostoa, imetysliivejä tai vauvan kantokoppaa - nimistä puhumattakaan. Historia on opettanut, että minä teen suunnitelmia ensi jouluksi - hyvin vauva-arkeen sopimattomia suunnitelmia I might add - ja vastasin viime viikon työreissulla vuoden päähän olevaan vastaavaan tilaisuuskutsuun kyllä, koska en vain voi uskoa, että olisin vuoden päästä äitiyslomalla. Jos (ja kun?) keskenmeno tulee, meillä on Thaimaan-loma suunniteltuna ja ensi kevään työreissu buukattuna. Niin on vain helpompi jatkaa elämää musertavien uutisten jälkeen.
Pessimisti ei pety. Kilpikonnavauhtia eteenpäin. Mutta silti pelkään, että toivo on taas herännyt ja toivo voidaan minulta aina ryöstää pois. Haluaisin olla positiivisin ja luottavaisin mielin, mutta en halua (*polkee jalkaa lattiaan kuin uhmaikäinen kaksivuotias), en halua enää pettyä, en kertaakaan.
Voitaisiinko nyt vain sopia, että tällä kertaa kaikki menisi hyvin??
Mä tunnistan tuon. Muistan että välillä teki mieli ravistella raskaana olevia, jotka kiihkoili 10. viikolla nimistä tai osti vauvaroinaa. Sitten ajattelin, että hittoako mä tässä kiihdyn, nauttikoon kun kerran sen osaavat - mutta se oli tosi vaikeaa, jäi jotenkin järjen tasolle. Tunne oli edelleen se, että haluaisin ravistella.
VastaaPoistaP.S. Haittaako sua, että kerron, että tunnistan jonkun tunteen? Vai tuleeko siitä liian kipeä ja tukala olo? Koska jos jälkimmäistä, sanothan. Sitä nyt viimeiseksi haluaisin, että tulee lisää paha mieli.
Ei todellakaan haittaa! Tätä vartenhan täällä olen - jakamassa omia tunteita ja kiva vaan saada niille vastakaikua. Tuntuu että niin moni pääsee nauttimaan raskaudesta ilman pelkoa, kun taas itselle koko vauvaprojekti tuntuu olevan yhtä pelkomöykkyä. Olisi niin ihanaa, jos voisi suhtautua luottavaisin mielin tulevaan...
VastaaPoista