Keskenään

Kaavinta on nyt onnellisesti ohi. Kätilöopiston osasto 7 on tullut jo liian tutuksi ja vitsailinkin hoitajalle, että minun pitäisi saada tänne joku kanta-asiakaskortti, kun ravaan täällä keskimäärin 4 kuukauden välein. Hoitajaa ei kamalasti naurattanut, jännä. Tuntuu välillä siltä, että muut eivät pysty nauramaan sille, kun vitsailen keskenmenoistani, mutta ei kai kukaan jaksa joka hetki itkeäkään? Ajattelevat varmaan, että tuo kolkuttelee jo hulluuden ovia ja odottavat, että milloin kutsutaan psykiatrisen puolen hoitajat viemään tuo sekopää pois. Fyysisesti toipuminen on alkanut. Kaikki meni kaavinnan osalta hyvin - vuodan jonkun verran, kipuja on jonkun verran ja ensi viikolla viimeistään olon pitäisi olla jo parempi. Olin jännittänyt kaavintaa jostain syystä yllättävän paljon (viikon odotuksella oli varmasti osansa siinä), joten olin todella helpottunut eilen, kun mies tuli hakemaan osastolta kotiin. Nukuin lähes koko illan - nukutus tekee aina olon tokkuraiseksi, mutta tänä aamun...

Jäin eilen sairauslomalle. Tarkoitus oli olla töissä kaavintaan saakka, mutta sunnuntain ja maanantain välisenä yönä selkä- ja vatsakivut voimistuivat ja veivät minut Kätilöopiston päivystykseen - jälleen kerran. Nyt jaksan jopa jo parjata julkista terveydenhuoltoa - jälleen kerran. Siellä istuin maanantaiaamuna kamalissa vatsakivuissa ja lääkärin tuomio oli, että koska a) minusta ei vuoda verta litroittain, b) minulla ei ole 39 asteen kuumetta ja c) pystyn kävelemään omin jaloin, minulle ei voida tehdä päivystyskaavintaa.  Lähettivät kotiin kipulääkereseptin ja sairauslomatodistuksen kanssa ja käskivät tulla takaisin torstaina jo aiemmin sovittuun kaavintaan. S****na. Nyt siis istun kotona enkä muuta voi ja lasken päiviä - ei tunteja siihen, että saan kuolleen sikiön kohdustani ulos. Lääkärihän vain tyytyi toteamaan, että kohdunsuu on täysin kiinni eikä keskenmeno näytä alkavan itsestään. What else is new. Lääkkeitä olisin toki saanut, mutta kuten jo  aiemmin olen todenn...

Aika on pysähtynyt. Itkisin, jos jaksaisin. Vihaisin jokaista vastaantulevaa äitiä, lasta, pyöristyvää vatsaa, jos jaksaisin. Miettisin tulevaa, jos jaksaisin. Mutta voimat ovat huvenneet, olen täysin turta. Millään ei ole enää mitään väliä, mutta tunne siitä, että meille ei suoda omaa biologista lasta on niin vahva, että en tiedä, miten sen tunteen kanssa pitäisi olla. Heräsin torstain vastaisena aamuyönä ja itkin tunnin siinä vierashuoneessa, josta piti tulla lastenhuone. "Kannattaa ostaa suoraan kolmio, jotta on sitten lastenhuone valmiina". Kirosin sillä hetkellä sitä päätöstä, tyhjä huone muistuttaa siitä, että meillä ei ole mitään, millä täyttää se. Itkin eilen Kätilöopistolla, kun tuhannes lääkäri pyysi minua käymään tutkimuspöydälle. Itkin, koska sattui mutta vielä enemmän itkin sitä toivottomuutta, joka oli laskeutunut huoneeseen. Yksi lääkäri, kaksi hoitajaa, yksi epätoivosta itkevä nainen ja yksi täysin lamaantunut mies. Näin meidät hoitajan silmin - surullin...

Sain tänään kolmannen keskenmenon. Tai no jos tarkkoja ollaan, sain sen jo muutama päivä sitten, lääkärin mukaan tarkalleen raskausviikoilla 6+4. Itse heräsin lauantaiaamuna outoon tunteeseen siitä, että kaikki ei ole hyvin. Perjantaina oli ollut tuo 6+4. Ei kellään ole tähän enää mitään sanottavaa. Jotkut saavat elämässä ne huonommat kortit, sitä vain ei koskaan uskoisi, että se sattuu omalle kohdalle. On järkyttävää kuulua siihen 1% pieneen vähemmistöön hedelmällisistä naisista, jotka saavat kolme keskenmenoa peräkkäin. Minä aavistin tämän, mies ei. Yhtä hajalla taidetaan olla molemmat. Ulkona paistaa aurinko, mutta meillä on vieraana kuolema. Tänään ei kuollut pelkästään pieni alkio sisälläni, tänään kuoli myös haaveet omasta lapsesta. Kaikista kamalinta taitaa olla se, että tänään kuoli halu enää edes yrittää. Liika on liikaa, odottakoon minua ensi viikolla viimeinen kaavinta.  Kipu ei kuole millään - ei edes huutamalla alastomana lattialla. 

Kadotin kaikki raskausoireet eilen. Jatkuva pahoinvointi lieveni päivän aikana olemattomiin ja illalla ensimmäistä kertaa yli viikkoon ei oksettanut. Ei yhtään. Samalla rintojen aristus loppui kuin seinään. Pahin oli tapahtunut. Nukkumaan mennessä alkoivat vatsakivut, suoraan kohdun kohdalla. Repivät, vihlovat lähes supistuksia muistuttavat kivut saivat jo epäilemään vuodon alkamista hetkenä minä hyvänsä. Nukuin levottomasti. Tähän aamuun mennessä vuoto ei ole alkanut. No se ei paljon lohduta, vuoto ei ole aiemminkaan ollut keskenmenon merkeistä ensimmäinen. Kuvotus on edelleen poissa, rinnat lähes normaalin oloiset. Tässäkö tämä nyt sitten oli? Että tällä kertaa ei ehditty edes ensimmäiseen ultraan? Itkin illalla lohduttomasti, kuinka monta keskenmenoa yhden naisen kannettavaksi annetaan? Miksi minun kehoni ei onnistu ylläpitämään raskautta? Meillä on varhaisultraan aika varattu keskiviikolle, yritän saada siirrettyä sen jo tiistaille. Haluaisin mennä kuulemaan huonot uutiset ...

Olen kärsinyt viimeisen viikon ajan - ja siitä viimeiset pari päivää eritoten - ympärivuorokautisesta kuvotuksesta. Kertaakaan en ole oksentanut (pari kertaa on ollut lähellä), mutta jatkuva ällöttävä olo vie voimat ja tekee tavallisista askareista, kuten töissäkäynnistä tai kotitöistä melkoista tuskaa.  Aiemmissa kahdessa raskaudessani koin pahoinvointia, mutta se ei ollut mitään tähän verrattuna. Ensimmäisessä raskaudessa uskon, että iso osa ensimmäisten viikkojen kuvotuksesta johtui helteistä ja pahoinvointi loppuikin nopeasti - jälkikäteen ajatellen olen monesti miettinyt, että minun olisi pitänyt jo siinä vaiheessa tajuta, että raskaus oli mennyt kesken. Toisessa raskaudessa huono olo iski vain, jos en ollut syönyt ja oli vahvinta heti alussa. Jälleen raskaus päättyi keskenmenoon. Optimisti minussa haluaa uskoa, että voimakas kuvotus on hyvä merkki - merkki siitä, että hcg-arvo nousee odotettua tahtia ja oireet voimistuvat päivä päivältä. Ei kai keskenmenon saanut nainen v...

Välitilassa eläminen jatkuu, tänään ollaan viikoilla 5+5. Sain varattua jopa ajan varhaisultraan parin viikon päähän sekä ensimmäisen neuvolan.  Kummankaan ajan varaamiseen ei ollut minkäänlaista kiinnostusta. Varhaisultraa pelkään kuin ruttoa (minulla ja ultrilla on todella huono historia ja pelkkä ultraamisasentoon meneminen aiheuttaa nykyään lähes paniikkikohtausta muistuttavan olotilan) ja neuvola nyt vain on turha, kun ehdin käydä siellä sen kerran, joudun kuuntelemaan turhanpäiväistä löpinää ja siellä ei pystytä edes varmistamaan, että olenko raskaana. Needless to say, en ollut kovin innoissani, kun neuvolatäti kertoi, että pääsen (joudun?) osallistumaan tutkimukseen. Paperit Helsingin yliopistosta kilahtivat tänään postiluukusta ja ai että, haluavat selvittää sitä, miten vanhemmaksi tuleminen vaikuttaa henkilökohtaisiin arvoihin ja persoonallisuuteen. Normaalisti olisin tällaisesta ihan innoissani (outo kyselyfriikki minussa tykkää osallistua erilaisiin tutkimuksiin), mu...

Raskaus kahden keskenmenon jälkeen on aivan toista maata kuin ensimmäinen raskaus tai raskaus onnistuneiden raskauksien jälkeen. Sanoisin melkein sitä välitila-raskaudeksi. Vaikka kaikki merkit ovat ilmassa: testi näyttää plussaa, menkat ovat myöhässä, oksettava olo on taas aamujen ilona ja rintoja pakottaa, en silti koe olevani raskaana . En sillä tavalla, että suunnittelisin jo aikaa sen jälkeen, kun vauva syntyy tai pohtisin sitä millaisia äitiysvaatteita haluaisin ostaa.  Raskaus keskenmenojen jälkeen mitataan päivissä, välillä jopa tunneissa. Jokainen vuodoton päivä on voitto, mutta koska minun keskenmenoni ovat olleet pääosin keskeytynyttä sorttia (tai vuoto on alkanut useita päiviä, jopa viikkoja sikiön kuoleman jälkeen), en usko vuodon puuttumisen olevan ainoa merkki hyvin etenevästä raskaudesta. Jatkuva epävarmuus kalvaa, sumentaa ajatukset ja synkistää mielen. Kadehdin niitä naisia, jotka pystyvät katsomaan tulevaisuuteen luottavaisin mielin ja suunnittelemaan 6. ra...

Tasan viikko sitten tein positiivisen raskaustestin. Vuoto ei ole alkanut, menkat ovat virallisesti myöhässä ja follikkeliultran ja ovulaation induktion vuoksi tiedän, että tänään on tarkalleen kasassa päiviä ja viikkoja 4+5. Yhtään raskaustestiä en sunnuntain jälkeen ole tehnyt, ajattelin jättää viimeisen digitaalisen testin ensi viikkoon (koska pakkohan itseä on kiduttaa ja tarkistaa, että viikkonäyttö näyttää raskauden edenneen). Apua. Viikko on lyhyt aika käsittää, että tässä sitä taas ollaan - kolmannen kerran raskaana ja kolmannen kerran kamala pelko siitä, että tulee keskenmeno. Yritän olla rento, yritän ajatella, että tällä kerralla kaikki voi mennä hyvin, että nyt on tehty asioita sen eteen, että vihdoin olisi meidän vuoro saada oma vauva. Klexanen piikittäminen sujuu jo rutiinilla: alavatsa näyttää lähinnä sotatantereelta mustelmien ja verenpurkaumien takia, mutta jos tällä tavalla saadaan alkio pysymään hengissä kriittisten viikkojen yli niin so be it. Täällä reissussa o...